Kuin kaksi marjaa

Fox Mulder (David Duchovny), The X-Files

 

 

 

Patchcoat Xfile 'Fox' (kuva Laura Martikainen)

Ei mulla muuta.

Fox on myös tähti

Jos edellinen blogikirjoitus hehkutti lähinnä Ikeä paimennuksessa, niin tässä kirjoituksessa ihastelen lähinnä Foxia agilityssä.

Minuako nyt kehutaan?

Fox pääsi aloittamaan säännöllisen aksailun hyvin varhaisessa vaiheessa, jo kuuden kuukauden ikäisenä. Ensin luotiin pohjaa: vahvistettiin pennelin itseluottamusta, motoriikkaa ja ylipäänsä halukkuutta harrastaa ihmisen kanssa. Siitä siirryttiin tekemään muutamia esteitä (pelkkiä matalia hyppyjä ja putkia) peräkkäin, ja pyrittiin rohkeaan estehakuisuuteen. Välillä paukuteltiin keinua, välillä tarjottiin rengasta, ja välillä aloiteltiin ohjauskuvioita. Aluksi olin suorastaan huojentunut kun näytti siltä, että ehdin tämän koiran kanssa jopa ajatella jotain agilityradalla. Sehän ei tietenkään pitänyt paikkaansa: Fox ihastui agilityyn, erityisesti hyppyihin, ja rupesi kiitämään.

Fox on vauhdistaan huolimatta kauhean hyvin kuulolla suhteessa minuun. Se lukee esimerkiksi minun vauhdinmuutoksia tarkasti. Ollaan viimeaikoina työstetty (osittain minun huomaamattakin) estehakuisuutta ja sitä, että Fox saisi huoletta luottaa siihen, että edessä olevan esteen saa suorittaa jos en muuta ohjaa. Tällä viikolla treeneissä menikin aivan valtavan hyvin! Radalla oli yhdeksän estettä aika lailla suoraviivaisesti paukuteltavaksi, paitsi että kakkoshyppy tehtiin takaakierrolla. Ensin ohjasin takaakiertoa liian pitkään, jolloin Fox ei ehtinyt lukea valssia vaan teki liian pitkän kaarroksen hypyn takaa. Kun sain ajoituksen kohdilleen (ja uskalsin luottaa Foxiin vaikka se muka onkin niin pikkuinen pentu penneliini), rata sujui kuin rasvattu. Meni niin hyvin, että seuraavaksi tehtiin toinen kierros samaa heti perään (yhteensä siis 18 estettä!), jolloin ykkösesteelle tuli toisen kierroksen alussa valssi. Ja hyvinhän sekin meni. Ihana Fox!

Foxin kanssa on helppo treenata agilityä. Se ei vaadi houkuttelua suorittaakseen esteitä tai pysyäkseen radalla. Se kuuntelee ohjausta mutta ei ole liian kiinni minussa. Se on nopea ja jo melko itsenäinen, mutta ei ota omia vapauksia (vrt. Ike). Ainoa mikä on haasteellisempaa, on sivussa odottaminen. Foxilla on aina ollut taipumusta ärhennellä kytkettynä muille koirille, ja vaikka ollaan päästy koulutuksessa jo pitkälle, ei käyttäytyminen ole vielä millään muotoa varmaa. Lisäksi viimeisen kuukauden aikana on sattunut pari ikävää kohtaamista, joissa vapaana ollut koira on yllättäen lähestynyt hihnassa ollutta Foxia, ja ne ovat johtaneet Foxin reaktioon. Viimeisin tällainen sattui iltalenkillä läheisen koulun vieressä. Olin molempien koirien kanssa kävelemässä koulun ohi, kun pensasaidan läpi tuli kytkemätön koira koulun pihalta meidän taakse. Yritin ensin jatkaa matkaa ja hillitä molempien omieni reaktioita (Ikellä hyppelehtivä innostus, Foxilla ärisevä epäluulo), mutta koira vaan lähestyi. Järjestelin siinä itseäni vieraan koiran ja omieni väliin, ja huikkasin epätoivoisena pimeyteen että joku tulisi hakemaan koiransa pois. Laahustihan sieltä puskista sitten joku maanittelemaan koiraansa, mutta ei kyllä tosiaan pitänyt kiirettä. Pyysin jo vähän kireänä kiirehtimään, kun Fox jo urahteli, mihin tämä viehättävä koiranomistaja närkästyneesti ilmoitti, että onhan hän tulossa mutta voi kyllä jäädä ihan sijoilleen seisomaan jos olen noin ikävä. Että paloi käämi! Miten voi kukaan olla noin idiootti! Ei voi koiraa pitää tuolla tavalla taajamassa vapaana, jos se ei tottele luoksekutsua! Ja mistäs tuo toinen omistaja olisi tiennyt, vaikka mun koirat olisivat olleet aggressiivisia muita koiria kohtaan? Sellaisiakin meidän naapurustossa kulkee, eikä yllättävissä tilanteissa voi aina luottaa että niiden omistaja ehtisi reagoida ja saada koiransa hallintaan. Uuuuu! No joo, joka tapauksessa lopputulos on se, että Foxilla on nyt vaikeaa olla hallin seinässä kytkettynä odottamassa, että rakennetaan rataa, kun hallissa on muitakin koiria. Haluan kuitenkin, että se siihen pystyy, joten pitää vain jatkaa totuttamista ja kouluttamista.

Koirot koiropuistossa koiroilemassa.

Paimennusta!

Hei vaan, ja terveisiä Savon sydämestä! Nyt seuraa piiiiitkä sepustus paimennuksesta. Olen pakahtua.

Me käytiin poikien kanssa paimennusleirillä Kuttukuussa. Ikehän pääsi jo elokuussa leirille, mistä todisteena bannerin virkaa toimittava valokuva. Silloin aloitettiin käymällä metsässä paimentamassa isompaa laumaa muutaman kokeneen paimenkoiran kanssa. Olin aivan yllättynyt, kun Ike ei riekkunut ollenkaan, vaan oli hurjan kiinnostunut työskentelystä. Oikein näki, miten aivonystyrät hieroutuivat! Tulos näkyi, kun päästiin seuraavana päivänä pellolle pienemmän lammaslauman kanssa harjoittelemaan ohjauspainetta. Ike olikin aivan uskomattoman herkkä, toimi kuin ajatus (tai olisi toiminut, jos minun ajatukseni olisi ollut selkeä, tai siis… no joo, toimi kuin ajatus) ja oli hurjan reilu lampaita kohtaan. Kun elokuun leiriltä kotiuduttiin, varasin pikapikaa uuden leirin loppusyksyksi, ja päätin saman tien ottaa myös pentukoiran (siis sen pennumman niistä, Foxin) mukaan.

Elokuun metsäpaimennus

Niinpä siis leireilimme kirpakassa syyssäässä koko viime viikonlopun. Keli oli aivan täydellinen: kuivaa, kirkasta ja kaunista, eikä kylmäkään ehtinyt tulla kun aurinko niin mukavasti lämmitti pellon reunaa.

Fox pääsi nyt vuorostaan aloittamaan metsäpaimennuksella. Hienosti meni silläkin, mutta huomaa että se on ihan penska vielä – tietysti. Metsässä oli paimentamassa myös toinen nuori aussiepoika, Nemo, vain pari kuukautta Foxia junnumpi, ja niillä synkkasi heti. Aina kun ei ihan jaksanut tehdä töitä, saattoi lähteä riemurallille tuulettamaan aivoja. Kokeneet paimenet Mafi ja Iita pitivät langat tassuissaan sillä aikaa. Metsässä koettiin myös jännittäviä hetkiä, kun hirvikoira päätti tulla tarkastamaan tilanteen. Onneksi se oli aivan ystävällinen, ja saatiin se lopulta huidottua takaisin oman työnsä pariin. Parhaimmillaan kaikki meidän neljä paimenta olivat rinta rinnan haukkumassa ja ulvomassa vieraalle, että hus pois meidän lampaiden läheltä, rakki!

Lopun lauantaita Fox lepuutti, ja Ike pääsi treenaamaan. On siinä mulla sellainen kultakimpale paimenkoiraksi, että ei paremmasta väliä! Aivan varmasti jatketaan harrastusta. Eihän sitä muutakaan voi, kun Ike on niin upea paimen. Se kuunteli huippuhienosti, ja päästiin opettelemaan vaikka mitä. Harjoiteltiin esimerkiksi töihin lähtemistä rauhallisesti. Ike olisi niin kovin mielellään rynninyt valtavalla energialla, mutta hienosti se malttoi mielensä kun kielsin. Parhaimmillani en nähnyt koirasta kuin hännän huipun, kun kurkistelin taakseni: paimennettavat päästivät sen suorastaan työntämään kirsullaan viimeistä lammasta. Myös boksista ottamista harjoiteltiin. Ikeltähän se olisi varmasti mennyt aivan nappiin, jos joku toinen (*köh*) olisi ollut kartalla, mutta minä jouduin opettelemaan ajoitusta ja sijoittumista aika paljon. Lopulta me saatiin kuitenkin lauma hallitusti sekä sisään että ulos boksista. Enpä olisi uskonut, jos vuosi sitten olisi joku tällaista väittänyt!

Nyt pitäisi jäädä lampaiden tien tukkeeksi! Kuva Elisa Hukkanen

Sunnuntaina molemmat pojat pääsivät pellolle harjoittelemaan. Fox sai pentupoikana olla vapaana muiden koirien kanssa, mutta Iken pidin kiinni, ettei tulisi turhia ärinöitä. Toki mielessä oli myös se tosiasia, että Ike pitää itseään kovin itsenäisenä, ja tylsän hetken tullen saattaa salamana hilpaista omille teilleen. Se on ihmiselle hyvin ikävä kokemus, vaikka koira kuinka tulisi aikanaan henkseleitä paukutellen takaisin, että mikäs hätä minulla oli, kyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olet. Välillä oli Ikellä hankalaa, kun Fox sai luukuttaa Nemon ja Vosun kanssa sydämensä kyllyydestä, mutta suurimman osan ajasta Ikekin odotti aivan rauhassa vuoroaan. (Välihuomautuksena pitää mainita, että pentujengi löysi remutessaan sellaiset ojat ja kakkakasat, että lopputulos oli huumaava!)

Lapsi on terve kun se leikkii. Kuva Elisa Hukkanen

Ikekin haluaisi leikkiä. Kuva Elisa Hukkanen

Pellolla Ike työskenteli taas niin kauniisti, että oli omistajan sydän pakahtua. Eteen osui pari vaikeaa paikkaa, ja nekin Ike ratkaisi kauhean fiksusti. Yksi lammas oli kiimassa, ja käyttäytyi kuin mikäkin lortto: jos Ike vähänkin hipaisi sitä, se jähmettyi paikalleen häntä sojossa odottamaan astumista. Kyllä siinä oli koiralla ihmettelemistä, kun ei lammas tahtonut millään liikkua! Siinä yritettiin nuolemista (kummankin pään), kirsulla koskemista, leikkiliikkeitä, haukahdusta, hypähtelyä, kerta kaikkiaan ihan kaikkia keinoja paitsi rumia. Kun se pornolammas lopulta suostui liikkumaan, hipsi Ike päälauman perään paimentamaan ja tarkkaili, että lorttolammas seuraa vähän matkan päässä takana. Ja myöhemmin Ike joutui hakemaan kaksi aidalle jäänyttä kuhnastelijaa mukaan, vaikka nekään eivät olisi millään halunneet lähteä liikkeelle turvallisesta paikastaan. Ensin Ike oli ihan että hei, jatketaan me paimennusta, kyllä ne tulee perässä. Kun en suostunut, se oli ensin että huuuuu mitkä lampaat muka jääneet matkasta, eeeeen näe mitään. Sitten se oli että entä jos istuisin, tai makaisin, tai tasapainoilisin hienosti takajaloilla? En suostunut siihenkään. Lopulta se oli että oooolrait, pakkohan ne on sitten hakea, vaikka vaikealta tuntuu. Ja niin vain se haki ne. Oh, be still my heart!

Hups, peruutanpa tästä vähän. Kuva Elisa Hukkanen

Välipalaa. Kuva Elisa Hukkanen

Tulepa sinäkin sieltä! Kuva Elisa Hukkanen

Fox harjoitteli vuorollaan oikeaa työasennetta ja suhdetta lampaisiin. Sen luontainen halu olisi ollut singota hirveällä vauhdilla kaikkialle, ja kun kiellettiin, se oli aivan hämmentynyt. Siinä se söi lampaankakkaa ja pähkäili, että mitä kummaa ne sitten minusta haluavat jos eivät rynnimistä. Kyllä sekin alkoi päästä jyvälle, kun sopivasti kannustettiin ja rälläämisestä kiellettiin.

Sunnuntain päätteeksi olin Iken kanssa isommalla pellolla harjoittelemassa sopivaa etäisyyttä lampaista. Se meni oikein kauniisti ja kevyesti sen jälkeen, kun huomautin Ikelle että se ajaa lampaat minun jalkoihin. Ja sitten yhtäkkiä Fox olikin siinä. Pellolla. En ihan pärjännyt kahden koiran kanssa, joista nuorempi oli alituiseen ryntäämässä, ja joista vanhempi oli häkeltynyt pikkuveikan toilailusta. Onneksi Sinikka tuli auttamaan, ja saatiin homma kulkemaan. Fox taisi (ainakin hetkittäin) tajuta jotain oikeasta vauhdista, kun sen asento madaltui ja askel piteni sellaiseksi joustavaksi, kevyeksi ja maata voittavaksi. Ja Ike tietysti oli taitava poika, ja kuunteli minua paremmin kuin olisin osannut toivoa!

Nätisti mennään kaikki yhdessä! Kuva Elisa Hukkanen

Yhteistyötä. Kuva Elisa Hukkanen

Että ensi kesänä sitten vaan uudestaan leireilemään. Ja Ike pääsee vähintäänkin esikokeeseen, se on varmaa.

Terveisiä pitkästä aikaa

Ai mitä, pitääkö blogia kirjoittaa ihan itse jos sellaista päättää pitää? Hupsista.

Alkukesän poseeraus Sipoossa

Ike pullistelee toisen (vai kolmannen? ei varmasti ainakaan viimeisen) teini-iän voimissaan, ja on vakaasti sitä mieltä, että hän kyllä tietää ja osaa kaiken paremmin. Ihan voi kuulkaa itse päättää kaikesta kun on niin kauhian etevä. Tästä meillä on eriävä mielipide, mikä on aiheuttanut runsain määrin yhteenottoja. Niitä seuraa yleensä Iken nöyrä luikkiminen jonnekin häpeämään. Elämä osaa sitten olla kovaa! Välillä Ipana käyttäytyy suorastaan ihastuttavasti: ensin se perseilee jotain, sitten se saa huutia, ja sitten se räyhää Foxille oman mielipahansa.

Fox on kasvanut korkeudessa ohi Iken, mutta muuten se on ihan luikku penneli vielä. Pää on ihan pikkuinen puikula, rintakehä ihan reppana ja tassut pienet ja pehmoiset. Takajaloissa alkaa kyllä tuntua lihaksia - eikä ihme, kun nappula rynnii hurjaa vauhtia Ike-idolinsa perässä. Agilityssa Fox otti minulta luulot pois pari viikkoa sitten, kun se syttyi huimasti viilettämään hyppyjä. Siihen asti olin ollut vallan tyytyväinen, että tässäpä minulla on koira jota ehdin ohjata... voi minua. Tiistait on nykyään rankkoja päiviä, kun pingon molempien koirien agilitytreenit peräkanaa!

Fox on aloittanut PK-jäljen harrastamisen. Ollaan jo pitkään katsottu, että siitä se varmaan tykkäisi, mutta muu elämäntilanne on ajanut ohi säännöllisen harrastuksen aloittamisen. Elokuun alun Patchcoat-leirillä Kiteellä käytiin ajamassa kaksi namijälkeä pellolla, ja Fox oli niin innoissaan että pakkohan se on jatkaa! Se teki hurjan tarkkaa työtä, ja jaksoi hienosti sekä suoran että mutkan loppuun asti. Tästä se lähtee, odottakaahan vain!

Ihana isoveikka ja vähän ärsyttävä pikkuveikka

Salakuvaaja!

Foxin ehdoton lempilelu on Kongin vinkupallo

Ike arvostaa myös!

Friba on hubaa ja muutkin harrastukset rulettaa

Fox on nyt vähän yli 6kk ja Ike täytti tänään 2v. Vauhtia riittää, ja intoa ja iloa ja välillä vähän hepulointiakin. Ike on alkanut harvakseltaan osoittaa penskalle sen paikkaa pahnan pohjimmaisena. Fox ottaa ojennuksen vastaan pääsääntöisesti varsin fiksusti: se leiskauttaa selälleen Iken eteen ja antautuu kyselemättä. Muille koirillehan se ei tykkää antautua, vaan on koirapuistossa ärissyt ihan kunnolla jo nelikuisena, vaikka vastassa oli aikuinen dalmisnarttu.

Fox 6 kk ja pari viikkoa. Sori toi horisontti. 

Ike päivälleen 2v.

Fox on vihdoin päässyt vähän enemmän harrastuksiinkin mukaan. Pentutokokurssin päätyttyä ollaan jatkettu ihan vaan omatoimisesti silloin tällöin tokoa, ja voisin hyvin kuvitella Foxin sopivan siihen lajiin mainiosti. Joku jatkuva treeniporukka pitänee löytää - ei nimittäin tekisi Ikellekään pahaa jatkaa maltillisemman tekemisen parissa vähintäänkin harrastusmielessä.

Ilmoitin Nappulan kesäkaudeksi agilityyn. Sen lisäksi käydään rinnalla agilityyn valmistavaa pentukurssia, joten eiköhän tuo loppukesästä jo tajua jotakin putkista ja ohjauksista. Lähinnä tavoite on, että se kesän aikana oppisi miten agilitykentällä ollaan: ohjaajaa kuunnellaan, esteitä ei tarvitse pelätä, ja hauskaa on. Tähän asti vaikuttaa vallan hienolta. Fox on oikein hieno pieni koiranalku, joka kamalasti aina pohtii että mitä tässä nyt haetaan. Siivekkeiden kiertäminen on kivaa, pussi on ihan mukava, keinun räminä ei häiritse yhtään, ja A-este olisi ihan paras este. Sitä Fox ei kyllä kovin usein saa tehdä, kunhan välillä käy seisomassa kontaktilla. Mun mielestä on turhaa rasittaa noin pienen pennun niveliä niin jyrkällä esteellä. Ehtiihän tuon! Putken kanssa ollaan tehty enemmänkin töitä, koska se oli Foxin mielestä aivan vallan täysin kummallinen asia, jota ei voinut ymmärtää. Onhan se nyt outoa, että mokoman pötkylän päässä on hihkuva ihminen kädet täynnä nameja, mutta heti kun pötkylän kiertää päästäkseen herkuttelemaan, menee namit piiloon ja elämöinti loppuu. Ei aikaakaan kun sama hihkuna alkaa putken toisessa päässä, mutta sekin loppuu heti kun ehtii kiertää kohdille. Pöh! (Kyllä se jo kolmannella treenikerralla meni tosi rohkeasti suoraa putkea, ja nyt jo mutkaputkiakin suorastaan halukkaasti. Auttoi kun otti vinkupallot palkaksi!)

Äitienpäivänä pakattiin autoon sekä Ike että Fox, ja ajettiin Mäntsälään Heini Sepän frisbeekoulutukseen. Taas kerran saatiin olla tyytyväisiä päivän antiin! Me ihmiset saimme heittoharjoitusta ja neuvoja moniin uusiin heittotyyleihin. Ike pääsi näyttämään taitojaan ja myös oppimaan uutta. Kaikenlaiset ketteryystemppuilut ja tasapainoharjoitukset tulivat tarpeeseen, kun rakenneltiin foot stallia. Lopputreenistä jopa Ikiliikkuja-Ikestä alkoi huomata, että vähän väsyttää ja on suorastaan ehkä himpun vaikeaa. Fox sai aloitella ihan perusjuttuja, kuten rollerien jahtausta, jalkojen kiertämistä, frisbeen ottamista suuhun ja frisbeen nappaamista hypyssä. Ihan matalassa hypyssä. Sellaisessa, että se juuri ja juuri on hyppy. Mutta voi miten mä sain olla iloissani ja ylpeä ja hihkua ja kehua itseni hengästyksiin! Huvittavaa miten erilainen Fox on kuin Ike: isopentuhan olisi jo pikkupentuna mennyt aivan ylikierroksille tuollaisista kehuista, erityisesti kun niihin liittyi vielä liikkuva frisbee. Fox sitävastoin otti tilanteen ihan lunkisti ja tepsutteli vaan iloisesti ympäriinsä, että olenpas minä taitava kun näin paljon kehutaan. Kyllä se tietty lopulta innostui paljonkin, mutta pystyi silti keskittymään. Vaatii niin erilaista ohjausta nämä meidän kakarat!

Ike napsii hienoja koppeja sarjana.

Pysyy pysyy... kun vähän pitää etutassulla tukea. 

"Ai että tämä pitäis tuoda takaisin?"

Fox opettelee ottamaan kiekon suuhun hypätessään.

Agilityssa menee myös Iken kanssa upeasti. Ike keskittyy pääosin hyvin, ja kuuntelee ohjausta. Useinhan ohjaus menee tietysti ihan päin honkia, kun minä törttöilen radalla, mutta onneksi Ikeä ei niin haittaa. Se on niin muru kun se antaa anteeksi mun mokat! Mun toive on päästä starttaamaan virallisissa kisoissa syksyllä. Kesän aikana meinaan opetella säätämään oman energiatasoni Iken vireeseen sopivaksi radan alusta loppuun. Nythän mun haaste on ollut monesti se, että treenin alku menee Iken ryntäillessä ohjeista suuria piittaamatta, mikä tietysti kisaamisen suhteen on ongelma. Möllikisoissa voi hyvin ostaa saman tien kaksi starttia, kun tietää ensimmäisen menevän riekkumiseksi.

Viimeiseksi hypetän vielä Australianpaimenkoirat ry:n rally-tokoleiriä Jyväskylässä kuukausi sitten. Saatiin siellä upeaa yksilöllistä ohjausta ja kasamäärin käytännöllisiä ja toimivia neuvoja siihen, miten Iken työmoottorin saa täydessä vauhdissakin valjastettua järkevään käyttöön. Tähän asti mä oon välillä pelännyt innostavani Ikeä liikaa, ja ollut siksi suorastaan lakoninen rallyssa. Nyt huomasin, miten paljon paremmin Ike toimii, kun sen hetsaa hyvään vireeseen ja vastaa sitten itse siihen vireystasoon omalla tekemisellä. Silloin Iken into ei lähde purkautumaan häsellykseen, vaan se tekee ihanalla halulla juuri sitä työtä, mitä minä sille annan.

Toilailu ja taiturointi

Ensin Iken toilailua. Viime viikonloppu oli aika heviä settiä. Olin kipeä, mutta auton renkaat oli pakko käydä vaihtamassa. Säilytän niitä mökillä, joten sinnepä oli suunnattava. Pakkasin piskit takakonttiin ja painoin tallan pohjaan saman tien, kun pääsin perjantaina töistä. Perillä päästin pojat autosta, ja ajattelin että ne juoksentelisivat pihassa ja metsässä keskenään. Tietysti olin varautunut vahvistamaan silloin tällöin luoksetuloa ja hollilla pysymistä hyvillä nameilla ja kivoilla vinkupalloilla. Vaan enpä ehtinyt vahvistaa. Ike lähti rallittamaan talon ympäri, pentu (tietysti huutaen) perässä, ja seuraavassa hetkessä Ike vilahtikin ohitseni metsään peuraa ajaen, Fox viipotti hännän huippuna (huutaen, totta kai). Juu. Ike ajoi valkohäntäpeuraa. Siellä mökillähän niitä tietty on, mutta tämän on täytynyt oikeasti olla takapihalla patsastelemassa, kun Ike on niin lähelle päässyt. Huusin perään, Fox kääntyi ja tuli luokse (ei hirveästi huutanut), mutta Ike ei tietenkään tullut. Eikä se tullut koko sinä aikana kun vaihdoin renkaita. Eikä sen jälkeenkään. Fox huusi ja mankui ja oli ihan huolissaan koko ajan. Alkoi olla jo melkoinen huoli mullakin, kunnes lähempänä puolta yötä Facebookissa tärppäsi: joku oli nähnyt a) meidän "karannut"-ilmoituksen ja b) noin kilometrin päässä meidän mökistä asuvan ihmisen "löydetty"-ilmoituksen. Tämä ihana Joku Huomaavainen välitti löytäjän puhelinnumeron mulle, ja sieltähän se Ike löytyi ei-nyt-ihan-naapurista. Oli kuulemma lyöttäytynyt seuraan, kun he olivat vetäneet pressua pihalla kattoremontin yhteydessä. Tyypillistä Ipanaa! "Ai, ihanaa, te leikitte täällä! Onpa kiva kun löysin teidät, tehän oottekin aivan mahtavia tyyppejä! Siis ihan loistoseuraa! Mähän voisinkin olla teidän kaa!" Loppu hyvin, mulla migreeni. Ja flunssa. Ja kauhea väsymys. Ja sunnuntaina uusi migreeni. Ja flunssa vieläkin. Mutta koirat sentään oli kotona hyvässä tallessa!

Iken taiturointia edustaa tällä kertaa sen suoriutuminen talvikauden viimeisissä agilitytreeneissä. Se oli huippu-upea! Tai no joo, kyllä meillä alkuun vähän kesti ennen kuin se tajusi taas kuunnella mun ohjeita välistävedoissa, mutta sitten kyllä alkoi sujua! Ike odotti lähdössä kuin... höö... mikä odotta hyvin? Sfinksi? No, saa luvan kelvata. Ike odotti lähdössä kuin sfinksi, ja lähti epäröimättä ekaan hyppyyn minusta poispäin. Tokalta hypyltä se ei karannut suoraan edessä olevalle hypylle, vaan seurasi tarkasti mun ohjausta. Välistävedot meni lopulta upeasti, ja mä opin ohjaamaan selvemmin. Kontaktit oli kerta kaikkiaan järisyttävän hienot joka ikinen kerta sekä puomilla että A-esteellä. Ja kepit... ah, ne kepit! Varsinkin viimeisellä suorituskerralla hyrisin tyytyväisyydestä, kun Ipana sujahteli kuin saukko! Se on niin upea! Ja agility on niin kivaa! Eikä mun ole enää kuukausiin tarvinnu pelätä, että kakara karkaisi radalta häiriköimään muita koiria tai ihmisiä! Jipii! Ja kohta alkaa kesäkausi, ja meillä on Iken kanssa ryhmäpaikka, ja Foxin kanssa myös, ja se pääsee ekaa kertaa aksaamaan, ja ehkä päästään pentukurssillekin, ja whiiii!

Halipula ja Pikku-Hali

Meillä asuu nykyään kaksi läheisyydenkipeää auspaita. Niistä vanhempi on halipulassa harvemmin, mutta rapsu- ja silityskiintiö on lähes jatkuvassa vajeessa, paitsi milloin energiaa on ehtinyt varastoitua ylenmäärin. Ike hakeutuu vapaan käden luokse nykyään jo melko rauhallisessa mielentilassa, istuu ihan liki ja tarjoaa selkämyksen siliteltäväksi. Vapaaksi kädeksi se tulkitsee usein myös tietokoneen näppäimistöllä lepäävän käden, ja puskee päänsä määrätietoisesti sen alle.

Rapsu? Korvarapsu? Pitkä korvarapsu?

Nuoremmalla halitus on geeneissä - onhan sen emä nimeltään Hali. Nappula on liikuttavan onnellinen, kun sitä silittää. Se menee ihan rusetille omistajien pienistäkin huomionosoituksista, painautuu jalkoihin ja luiskahtaa siitä sujuvasti selälleen. Siinä se sitten kellii ja nauttii lällyttelystä. Se on sylissäkin kärsivällisesti, ja saattaa jopa torkahtaa käsivarrelle. Ihan niinkuin neliviikkoisena! Jos totta puhutaan, niin huomaan usein aamuisin olevani työmatkalla paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut, koska on ollut pakko jäädä hellimään koiria.

Sylivauva 4 vko

Sylivauva 5 kk

Fox on muutenkin monessa suhteessa kuin emänsä. Ainakin nyt, viiden kuukauden iässä, se on hoikka pitkula, jolla on lyhyehkö turkki. Sen silmät muistuttavat päivä päivältä enemmän äitinsä pyöreitä lautassilmiä. Korvien suhteen mammanpoika on lepsumpi: ruusut laskostetaan niskaa myöten vain välillä. Treenattaessa Fox miettii, pohdiskelee ja yrittää kauheasti keskittyä oppimiseen. Jos sitä sattuu leikin tai painin tiimellyksessä, se kimpaantuu ja antaa täyslaidallisen takaisin - vaikka sitten täysikokoiselle borzoille. Ruoka-ajoistaankin Fox on äitinsä tapaan erittäin tiukka. Jos iltalenkki tehdään tavallista myöhemmin, niin kotia lähestyttäessä alkaa hirveä hätäily. Kiskotaan remmissä, hingutaan ja vingutaan jos jossakin kestää, käyttäydytään kerta kaikkiaan niin kuin kuolema korjaisi ihan justiinsa, jos ei heti päästä sisälle ruokakupin ääreen. Ruoka (ja vain ruoka) innostaa Foxin tekemään kenguruloikkia ihmisen kainalon korkeudelle. Vasta pitkällisen treenauksen tuloksena ollaan päästy tilanteeseen, jossa se malttaa jotakuinkin hillitysti kävellä ruokakippoa kuljettavan ihmisen vierellä olohuoneen puolelle. (Ike nimittäin syö keittiön ovella ja Fox kauempana olkkarissa, koska Ike vartioi ja omii. Ja hiiltyy välillä jopa ojentamaan Foxia, jos penska äityy vallan vetämään showta kun koirille annostellaan ruokaa. Muuten Ike ei juuri ärhentele Foxille.)

Etelässä on muuten tullut takatalvi. Vielä sunnuntaina metsästä sai etsimällä etsiä lunta ja jäätä, maanantaina tuli taivaantäydeltä jotain lumen ja loskan välimuotoa. Piskit sentään tykkää! Pahimmassa räntätuiskussa puettiin haalarit päälle, kun en jaksanut ajatusta likomäristä hepuloivista penskoista. Fox on melkein kasvanut niin isoksi, että Iken eka haalari sopii. Paikoitellen se on hivenen runsas, kuten alimmasta videopätkästä näkyy. Ei ainakaan "lähesty ihoa", kuten kaavoituksen opettaja hienotunteisesti hihitteli.

Fox haluaa namin.

Jeskamandeera, lunta! (n. 30 x 50 cm)

Hyh, minunkin päälleni roiskui.

Mutavettä on pulputeltu!